Elämää Haapaveden opistolla, osa 1

Aloitin blogin ajatuksella että kirjoittaisin opiskelijaelämästäni Haapavedellä suhteellisen säännöllisesti. Tässä se nyt on, ensimmäinen tällä ajatuksella kirjoitettu teksti opiskelusta Haapaveden Opistolla. Puoli lukuvuotta on ehtinyt kuluakin, että en ihan kaikkea ajatellut näin aluksi kertoa.

Opiskelen tieto- jakirjastopalvelujen koulutusohjelmassa. Ajattelin että ”Jahas, amikseen nyt sitten istumaan luokassa pitkiä päiviä seurassa jossa asia ei kiinnosta toisia, nuorempia opiskelijoita pätkääkään”. Eipä olisi voinut mennä paljoa enempää ennakko-odotukset harhaan.

Kun opiston sivuilla luvataan että ”käytännön työn kautta opiskelija pääsee tutustumaan useisiin erilaisiin alalla toimiviin organisaatioihin ja hyödyntämään hankkimiaan taitoja oppien koko ajan lisää. ” niin vaikka se löytyy kahden harjoittelujaksoihin liittyvän lauseen välistä, koen että tämä pätee opistolla opiskeltaessa. Puolen vuoden aikana ollaan asiakaspalvelun merkeissä esitelty opiston kirjastoa suomen kielen opiskelijoille (sekä aikuis- että nuorille opiskelijoille), järjestetty pelipäivää niin Haapaveden kuin Nivalan kirjastoissa, tutustuttu alueen kirjastoihin niin yleisten kuin korkeakoulukirjastojenkin puolesta.

Olin ennen autuaan tietämätön esim. kirjastokimpoista ja kotiseututyöstä, nyt ne ovat minulle tuttuja käsitteitä. Tässä käytiin hiljattain myös Kaustisilla Kansanmusiikki-instituutissa oppimassa digitointia ja nähtiin samalla paljon muuta mielenkiintoista. Perjantaina mennään johonkin kirjavinkkaustapahtumaan Alavieskaan. Eikä tässä ole läheskään kaikki mitä on retkiä ollut tai tulossa, mutta jatkan asiasta luultavasti myöhemmin.

Asuminen täällä Haapavedellä on ihan mukavaa. Sain asunnon opiston asuntolasta ja ruokaakin on tarjolla aamupala, lounas ja päivällinen – kaikki tämä perustutkintoa opiskelevalle ilmaiseksi. Ei parane valittaa. Mitä niihin opiskelutovereihin tulee, niin huomasin olevani siinä ikäjakauman keskellä ja melkein kaikki tuntuvat olevan motivoituneita opintoihin. Vähän nuorempiakin opiskelijoita saisi kyllä vielä olla, kun ei tuo opiskelu vaadi muuta kuin peruskoulun pohjatiedoiksi. Ehkä ensi vuonna joku uskaltautuu.

Jotain fiksumpaa kuten kuvia voisin laittaa seuraavaan päivitykseen, mutta nyt on aloitettu kirjoittamaan blogin aiheesta. Kansanopistossa on mukavaa opiskella, ainakin täällä Haapavedellä.

Äänikirja-arvostelu: Sielut kulkevat sateessa (Pasi Ilmari Jääskeläinen)

Kuuntelin aiemmin Pasi Ilmari Jääskeläisen ”Lumikko ja yhdeksän muuta” ja kun näin että kirjalijalta löytyy toinenkin teos äänikirjana piti minun toki se lainata pitkää Haapavesi-Rauma-Haapavesi-ajomatkaa varten. Äänikirjaa kuunnellessa automatkan aika kuluu ehkä parhaiten, se on jännempää kuin radiokanavien idioottimaiset juontajat ja yllättävämpää kuin moneen kertaan kuunnellut musiikit. Sielut Kulkevat Sateessa on pidempi kuin menopaluu (16 levyä, 20+ tuntia) ja niinpä päätin kuunnella loput kotioloissa. Lukijana toimii Pinja Flink, josta on muodostunut suosikkilukijani automatkoilla.

Sielut Kulkevat Sateessa sisältää yliluonnollisen kauhun elementtejä H.P.Lovecraftin tuotannosta mutta on kuitenkin pohjimmiltaan kirjailijan tuttua maagista realismia. Päähenkilö Judit joutuu keskelle maailmankatsomusten kamppailua lähtiessään lapsuudenystävänsä Martan suosituksesta töihin julkiuskonnolliseen F Remedy-yhtiöön kotisairaanhoitajaksi ja ajautuu maailmankuulun ateistin hoitajaksi. Pelissä on myös Martan pojan ja Juditin kummipojan Maurin sielu, poika kun sairastaa tautia johon voi kuolla milloin vain.

SKS sai minulla pienen oivallus-hyvänolon tunteen kun siinä alettiin kuvata ns. Persinger-hoitoa. Michael Persinger on ihan oikean maailman tutkija, joka kehitti ns. ”jumala-kypärän” jolla voidaan stimuloida läsnäolon, usein yliluonnollisen sellaisen, kokemuksia suurimmalla osalla ihmisistä. Tällaisen asian yhdistäminen osaksi taisteluun sieluista on jotain joka saa mielessäni ”tätä ajatusta kannattaakin tutkailla, hyvä että joku keksi sen”-fiiliksen päähän. Ihan kattava asia se ei kirjan osalta ole vaan tärkeä sivuseikka tarinassa. En silti ole vastaavaa tunnetta ole aikaisemmin saanut kuin Daniel Suarezin Influxin osalta, jossa kirjan ajatus on että mitä tapahtuisi jos olisi viranomainen joka piilottelee teknisen kehityksen tuloksia maailmalta (yleisesti uskottu salaliittoteoria muuten).

Niin kuin Lumikko ja yhdeksän muuta:nkin tapauksessa, kirjan lopetus jää oudon vaisuksi vaikka Maurin kuolema siinä käydäänkin läpi. Tarinan jännin, viihdyttävin osa on jälleen ehdottomasti keskellä ja sitten tapahtumat alkavat edetä kohti pistettä jolloin mitään isompaa ei enää tapahdu. Juditin tarinassa on myös tarkkailija joka paljastaa itsensä muutaman harvan kerran. Ehkä mielenkiintoisinta koko kuuntelukokemuksessa oli miten Juditin tarina on tavallaan ennaltamäärätty, mutta saa toisia polkuja ja jälkikäteen paljastetaan miten tämä näkyi hänen lapsuudessaan.

Tätä kirjaa on vaikeampaa suositella kuin lastenkirjailijasta Lumikosta ja hänen suojateista kertovaa kirjaa. Onko tämä kauhukirja – välillä ollaan varsin kaukana siitä kerronnasta jota pidän kauhulle ominaisena. Toisaalta vaikka käsitellään yliluonnollisia aiheita, mahdollisille metafyysisille pohdinnoille on vähän tarttumapintaa kun kirja paljastaa oman maailmansa joka livahtaa kauas nykyisestä todellisuustietämyksestä. En oikeastaan suosittele kirjaa muille kuin niille jotka haluavat istua rauhassa kirjan kanssa ja päästä viihtymään hetkeksi muualle - siihen tämä kirja onkin aivan loistavaa luettavaa.

Kirja-arvostelu: Teemestarin kirja, kirjoittanut Emmi Itäranta

(20.10.2015)

Kävin lainaamassa Rauman kirjastossa Teemestarin kirjan ja siellä henkilökunnan kanssa jutellessa sain kuulla kahteen kertaan että Itärannan uusin onkin käsittelyssä mutta siihen on varauksia eli että en saisi sitä luultavasti käsiini syysloman aikana. Kirjoja minulla riittääkin luettavaksi syyslomalle ja siitä eteenpäinkin eli asia ei ole minulle varsinaisesti ongelma.

Teemestarin kirja kertoo tulevaisuuden dystopiasta jossa ikijäät ovat sulaneet navoilta saakka ja jossa on kuitenkin suuri pula puhtaasta käyttövedestä. Skandinavian niemimaa on muuttunut hylätyksi saaristoksi (tai sellaisen kuvan kirjasta sain) ja suuri osa Suomen tuhansista järvistä on sulautunut keskenään merialueiksi. Vettä säännöstelee miehityshallinto jonka valta sijaitsee Aasian puolella. Teemestarin oppia saava Noria varjelee isänsä kanssa salaisuutta lähteestä joka ei ole vielä sotilashallinnon tiedossa. Kaukana pohjolan hiljaisuudesta käy miehittävä hallinto sotaa tuntemattomaksi jäävää tahoa vastaan.

SciFi- kirjaksi Teemestarin Kirja on todella vähän teknistä ”jargonia” sisältävä ja siten helposti lähestyttävä ”tavalliselle” lukijalle. Menneisyyden laitteisiin viitataan ”entisteknologiana” ja ne ovat kuvailun perusteella tunnistettavissa. Muovi on muuttunut ”harvinaisuudeksi” ja muoviesineitä korjataan nykyisen kertakäyttökulttuurin sijaan. Kaikki kerrottu on kuitenkin sivuasioita tarinassa, vain Norian tarina on pääosassa.

Teemestarin kirjassa menneisyyden ”Hämärän vuosisata” on pyyhkinyt menneisyyden tapahtumat. Ihmisten arki tuntuu täyttyvän selviytymiseen muutenkin, joten kaikilla ei ole aikaa miettiä historiaa. Kirjoja ei tuolta ajalta tai sitä ennen ole, mutta entisteknologian hautausmailta alkaa löytyä jotakin. Entisten teemestarienkin kirjat valottavat hieman vanhoja tapahtumia. Tarina ei kuitenkaan kulje eteenpäin ilman virtaavaa vettä tai teeseremonioita ja niihin valmistautumista. Taustalla kummittelevat vesirikollisten kohtalot, joista vaietaan.

Norian tarina kerrotaan varsin koruttomasti mutta kuitenkin rikkaasti. Vaikka kerrontatapa jättääkin tilaa mielikuvitukselle, lukija saa hyvän käsityksen siitä mitä Noria tekee, mitä hänen ympärillä tapahtuu, mitä hän kokee. Norian tunteita ei ainakaan syvällisemmin käsitellä, mutta fyysiset tuntemukset eli kipu, huimaus, nälkä jne. ovat läsnä.

Teemestarin kirja on tarina jota suosittelen kaikille jotka pystyvät pysähtymään arjestaan hyvän kirjan ääreen.

Äänikirja-arvostelu: Hitsaaja, Katja Kettu

Katja Kettu on minulle ennestään tuntematon kirjailija ja päätin hankkia kuunneltavaa Haapavesi-Rauma-välin ajamiseen. 8 levyn Hitsaaja (9 tuntia 48 minuuttia) vaikutti sopivan kokoiselta yhteen menopaluuseen ja matkoista viisastuneena pituus onkin hyvä, yksi levy olisi vielä ehkä mennyt.

Hitsaaja seuraa usean henkilön kokemuksia ja koinkin että Hitsaajan tarinasta nauttisi paremmin kirjana, kuuntelin näet pari ensimmäistä levyä kohtuu hataralla käsityksellä siitä kuka teki mitäkin. Tarina oli myös varsin masentavaa kuunneltavaa pimeänä syysiltana kun kesärenkailla ajoin pakkasteillä, peläten jäätä ja liukumista (luultavasti turhaan, kuivaahan on ollut). Tarina kietoutuu aluksi Estonian onnettomuuden ympärille, mutta lähtee sitten muille poluille varsinkin tarinan jälkipuoliskolla. Lappia ja Helsinkiä riittää tarinamaisemiksi, Saksassakin käydään  hitsaripäähenkilön muistoissa.

Katja Kettu muokkaa tarinaa tällaiselle satunnaiskirjoittelijalle äimistyttävällä kerrontataidolla. Henkilöiden tuntemukset kerrotaan erittäin henkilökohtaisella näkökulmalla. Tarinankerronta etenee tavalla joka jättää lopun juonenkäänteet yllätyksellisiksi, jo oman mielikuvituksen avulla toiseksi luulluiksi tapahtumiksi. Yleensä määrällisesti tarkkoja kuvauksia vältetään, mutta numeerista faktatietoa ei kuitenkaan karteta kun se sopii tarinan henkilön ajatusmaailmaan.

Tämä kannattaa lukea kirjana. Lukija Kirsti Valve tekee kyllä hyvää työtä ja jos on mahdollisuus keskittyä tarinaan esim. liikenteen sijaan niin suosittelen äänikirjanakin. Tarina ei sinällään ole mieltäylentävä ja koetankin hankkia jotain hauskempaa seuraavalle matkalle.

Hitsaaja ilmestyi kirjana 2008 ja äänikirja on vuodelta 2014.

Kirja-arvostelu: Totuuskuutio (Esa Mäkinen), 2015

Aloitan tämän uuden blogin kirja-arvostelulla. Minulla oli tarkoitus tehdä tästä pelkkä kuvablogi, mutta kuvia en ole vielä viitsinyt ladata. Koska ajattelemani aihepiiri on kuvata eloa täällä Haapavedellä, missä nykyään opiskelen Haapaveden Opistolla tieto- ja kirjastopalvelujen koulutusohjelmassa, niin en paljoakaan poikkea alkuperäisestä ajatuksesta jos kirjavinkkausmielessä laitan näitä arvosteluja samaan blogiin.

Totuuskuutio on tulevaisuusdystopia jossa on piirteitä sekä Orwellin 1984:stä että Huxleyn Uljas Uusi Maailmasta: toisaalta tavalliset kansalaiset sekä ”menestyjät” kuten päähenkilö Tero Lilja ovat jatkuvan valvonnan alla, toisaalta dystooppisen tulevaisuuden Suomen hallinta perustuu massojen välinpitämättömyyteen. Mutta kyseessä on jotakin muutakin kuin totalitarismin tai sirkushuveilla tyynnyttelyn kritiikkiä ja se, mikä meni pieleen on että tietoa keräävät yritykset saivat liikaa valtaa, vailla rajoittavia lakeja. Voisi katsoa että ns. nettineutraliteetti on kadonnut Totuuskuution maailmasta ja sen sijaan yhteiskuntaa hallitsee suunnilleen samat tahot kuin internettiäkin.

Päähenkilö Tero Lilja työskentelee Celsius-nimisessä yrityksessään, joka jossain määrin muistuttaa Googlea – slogania myöten. Lilja työskentelee yksikössä joka pitää huolen että maksavat asiakkaat saavat oikeuden ”tulla unohdetuiksi” eli Celsiuksen verkkoinfrastruktuuria käyttäen ja muita kikkoja hyödyntäen saadaan epämiellyttävä tieto piiloon (oikeassa maailmassa muuten Goole on taistellut EUn lainsäätäjiä vastaan tuosta unohtamisoikeudesta, eikä sitä tällä haavaa halua vaikka joutuukin sitä tekemään pakosta). Erilaisia henkilökohtaisia laitteita kuten tietokoneita ja älykännyköitä kutsutaan yksinkertaisesti ruuduiksi, ja lähes kaikki autot ovat pelkästään automaattiohjattuja. Rakennus- ja tieinfrastruktuuri on järjestetty jotenkin varsin epärealistiselta kuulostavalta ”kaikilla joilla on vähänkään varaa ovat isoissa kaupungeissa tai niiden välisten teiden varrella, aidatuissa rakennuksissa”. Painotuotteetkin tuntuvat olevan harvinaisuuksia.

Toki Tero sitten joutuu vastoinkäymisiin kun hän alkaa kyseenalaistamaan systeemiä joka on ruokkinut hänet. Tarinan etenemisessä on mukana sähköposteja ja toimittajien juttuja, ja minua ihmetyttää miksi Hesarilla työskentelevä kirjoittaja onnistuu niin huonosti tekemään uskottavan oloisia juttuja toimittajilta. Tarina etenee ihan hyvällä rytmillä loppua lukuunottamatta, viimeiset luvut tuntuvat muita lyhyemmiltä ja niissä hylätään syvällisempi käsittely.

Vaikea tätä on sinällään suositella, mutta toisaalta aiheesta on ehkä vaikeaa löytää muita kaunokirjallisia teoksia varsinkaan suomeksi. Aikana jolloin poliitikkojen medianhallintataidoissa on mitä merkillisimpiä eroja, someen tulee yhä enemmän ”uusia vanhuksia” joille sen tavat ovat vieraat, isot ICT-yhtiöt kuten Apple ottavat uusia aluevaltauksia ja media on murroksessa, tällaisesta teoksesta löytyy jotain muutakin kuin se kerrottu tarina. Kirja kelpaa siis pyöritettäväksi yhteiskunnallisiin pyörittelyihin mutta lukuelämykseksi löytynee hauskempaa, mukaansa tempaavampaa luettavaa.