Kirja-arvostelu: Totuuskuutio (Esa Mäkinen), 2015

Aloitan tämän uuden blogin kirja-arvostelulla. Minulla oli tarkoitus tehdä tästä pelkkä kuvablogi, mutta kuvia en ole vielä viitsinyt ladata. Koska ajattelemani aihepiiri on kuvata eloa täällä Haapavedellä, missä nykyään opiskelen Haapaveden Opistolla tieto- ja kirjastopalvelujen koulutusohjelmassa, niin en paljoakaan poikkea alkuperäisestä ajatuksesta jos kirjavinkkausmielessä laitan näitä arvosteluja samaan blogiin.

Totuuskuutio on tulevaisuusdystopia jossa on piirteitä sekä Orwellin 1984:stä että Huxleyn Uljas Uusi Maailmasta: toisaalta tavalliset kansalaiset sekä ”menestyjät” kuten päähenkilö Tero Lilja ovat jatkuvan valvonnan alla, toisaalta dystooppisen tulevaisuuden Suomen hallinta perustuu massojen välinpitämättömyyteen. Mutta kyseessä on jotakin muutakin kuin totalitarismin tai sirkushuveilla tyynnyttelyn kritiikkiä ja se, mikä meni pieleen on että tietoa keräävät yritykset saivat liikaa valtaa, vailla rajoittavia lakeja. Voisi katsoa että ns. nettineutraliteetti on kadonnut Totuuskuution maailmasta ja sen sijaan yhteiskuntaa hallitsee suunnilleen samat tahot kuin internettiäkin.

Päähenkilö Tero Lilja työskentelee Celsius-nimisessä yrityksessään, joka jossain määrin muistuttaa Googlea – slogania myöten. Lilja työskentelee yksikössä joka pitää huolen että maksavat asiakkaat saavat oikeuden ”tulla unohdetuiksi” eli Celsiuksen verkkoinfrastruktuuria käyttäen ja muita kikkoja hyödyntäen saadaan epämiellyttävä tieto piiloon (oikeassa maailmassa muuten Goole on taistellut EUn lainsäätäjiä vastaan tuosta unohtamisoikeudesta, eikä sitä tällä haavaa halua vaikka joutuukin sitä tekemään pakosta). Erilaisia henkilökohtaisia laitteita kuten tietokoneita ja älykännyköitä kutsutaan yksinkertaisesti ruuduiksi, ja lähes kaikki autot ovat pelkästään automaattiohjattuja. Rakennus- ja tieinfrastruktuuri on järjestetty jotenkin varsin epärealistiselta kuulostavalta ”kaikilla joilla on vähänkään varaa ovat isoissa kaupungeissa tai niiden välisten teiden varrella, aidatuissa rakennuksissa”. Painotuotteetkin tuntuvat olevan harvinaisuuksia.

Toki Tero sitten joutuu vastoinkäymisiin kun hän alkaa kyseenalaistamaan systeemiä joka on ruokkinut hänet. Tarinan etenemisessä on mukana sähköposteja ja toimittajien juttuja, ja minua ihmetyttää miksi Hesarilla työskentelevä kirjoittaja onnistuu niin huonosti tekemään uskottavan oloisia juttuja toimittajilta. Tarina etenee ihan hyvällä rytmillä loppua lukuunottamatta, viimeiset luvut tuntuvat muita lyhyemmiltä ja niissä hylätään syvällisempi käsittely.

Vaikea tätä on sinällään suositella, mutta toisaalta aiheesta on ehkä vaikeaa löytää muita kaunokirjallisia teoksia varsinkaan suomeksi. Aikana jolloin poliitikkojen medianhallintataidoissa on mitä merkillisimpiä eroja, someen tulee yhä enemmän ”uusia vanhuksia” joille sen tavat ovat vieraat, isot ICT-yhtiöt kuten Apple ottavat uusia aluevaltauksia ja media on murroksessa, tällaisesta teoksesta löytyy jotain muutakin kuin se kerrottu tarina. Kirja kelpaa siis pyöritettäväksi yhteiskunnallisiin pyörittelyihin mutta lukuelämykseksi löytynee hauskempaa, mukaansa tempaavampaa luettavaa.