Kirja-arvostelu: Teemestarin kirja, kirjoittanut Emmi Itäranta

(20.10.2015)

Kävin lainaamassa Rauman kirjastossa Teemestarin kirjan ja siellä henkilökunnan kanssa jutellessa sain kuulla kahteen kertaan että Itärannan uusin onkin käsittelyssä mutta siihen on varauksia eli että en saisi sitä luultavasti käsiini syysloman aikana. Kirjoja minulla riittääkin luettavaksi syyslomalle ja siitä eteenpäinkin eli asia ei ole minulle varsinaisesti ongelma.

Teemestarin kirja kertoo tulevaisuuden dystopiasta jossa ikijäät ovat sulaneet navoilta saakka ja jossa on kuitenkin suuri pula puhtaasta käyttövedestä. Skandinavian niemimaa on muuttunut hylätyksi saaristoksi (tai sellaisen kuvan kirjasta sain) ja suuri osa Suomen tuhansista järvistä on sulautunut keskenään merialueiksi. Vettä säännöstelee miehityshallinto jonka valta sijaitsee Aasian puolella. Teemestarin oppia saava Noria varjelee isänsä kanssa salaisuutta lähteestä joka ei ole vielä sotilashallinnon tiedossa. Kaukana pohjolan hiljaisuudesta käy miehittävä hallinto sotaa tuntemattomaksi jäävää tahoa vastaan.

SciFi- kirjaksi Teemestarin Kirja on todella vähän teknistä ”jargonia” sisältävä ja siten helposti lähestyttävä ”tavalliselle” lukijalle. Menneisyyden laitteisiin viitataan ”entisteknologiana” ja ne ovat kuvailun perusteella tunnistettavissa. Muovi on muuttunut ”harvinaisuudeksi” ja muoviesineitä korjataan nykyisen kertakäyttökulttuurin sijaan. Kaikki kerrottu on kuitenkin sivuasioita tarinassa, vain Norian tarina on pääosassa.

Teemestarin kirjassa menneisyyden ”Hämärän vuosisata” on pyyhkinyt menneisyyden tapahtumat. Ihmisten arki tuntuu täyttyvän selviytymiseen muutenkin, joten kaikilla ei ole aikaa miettiä historiaa. Kirjoja ei tuolta ajalta tai sitä ennen ole, mutta entisteknologian hautausmailta alkaa löytyä jotakin. Entisten teemestarienkin kirjat valottavat hieman vanhoja tapahtumia. Tarina ei kuitenkaan kulje eteenpäin ilman virtaavaa vettä tai teeseremonioita ja niihin valmistautumista. Taustalla kummittelevat vesirikollisten kohtalot, joista vaietaan.

Norian tarina kerrotaan varsin koruttomasti mutta kuitenkin rikkaasti. Vaikka kerrontatapa jättääkin tilaa mielikuvitukselle, lukija saa hyvän käsityksen siitä mitä Noria tekee, mitä hänen ympärillä tapahtuu, mitä hän kokee. Norian tunteita ei ainakaan syvällisemmin käsitellä, mutta fyysiset tuntemukset eli kipu, huimaus, nälkä jne. ovat läsnä.

Teemestarin kirja on tarina jota suosittelen kaikille jotka pystyvät pysähtymään arjestaan hyvän kirjan ääreen.

Äänikirja-arvostelu: Hitsaaja, Katja Kettu

Katja Kettu on minulle ennestään tuntematon kirjailija ja päätin hankkia kuunneltavaa Haapavesi-Rauma-välin ajamiseen. 8 levyn Hitsaaja (9 tuntia 48 minuuttia) vaikutti sopivan kokoiselta yhteen menopaluuseen ja matkoista viisastuneena pituus onkin hyvä, yksi levy olisi vielä ehkä mennyt.

Hitsaaja seuraa usean henkilön kokemuksia ja koinkin että Hitsaajan tarinasta nauttisi paremmin kirjana, kuuntelin näet pari ensimmäistä levyä kohtuu hataralla käsityksellä siitä kuka teki mitäkin. Tarina oli myös varsin masentavaa kuunneltavaa pimeänä syysiltana kun kesärenkailla ajoin pakkasteillä, peläten jäätä ja liukumista (luultavasti turhaan, kuivaahan on ollut). Tarina kietoutuu aluksi Estonian onnettomuuden ympärille, mutta lähtee sitten muille poluille varsinkin tarinan jälkipuoliskolla. Lappia ja Helsinkiä riittää tarinamaisemiksi, Saksassakin käydään  hitsaripäähenkilön muistoissa.

Katja Kettu muokkaa tarinaa tällaiselle satunnaiskirjoittelijalle äimistyttävällä kerrontataidolla. Henkilöiden tuntemukset kerrotaan erittäin henkilökohtaisella näkökulmalla. Tarinankerronta etenee tavalla joka jättää lopun juonenkäänteet yllätyksellisiksi, jo oman mielikuvituksen avulla toiseksi luulluiksi tapahtumiksi. Yleensä määrällisesti tarkkoja kuvauksia vältetään, mutta numeerista faktatietoa ei kuitenkaan karteta kun se sopii tarinan henkilön ajatusmaailmaan.

Tämä kannattaa lukea kirjana. Lukija Kirsti Valve tekee kyllä hyvää työtä ja jos on mahdollisuus keskittyä tarinaan esim. liikenteen sijaan niin suosittelen äänikirjanakin. Tarina ei sinällään ole mieltäylentävä ja koetankin hankkia jotain hauskempaa seuraavalle matkalle.

Hitsaaja ilmestyi kirjana 2008 ja äänikirja on vuodelta 2014.

Kirja-arvostelu: Totuuskuutio (Esa Mäkinen), 2015

Aloitan tämän uuden blogin kirja-arvostelulla. Minulla oli tarkoitus tehdä tästä pelkkä kuvablogi, mutta kuvia en ole vielä viitsinyt ladata. Koska ajattelemani aihepiiri on kuvata eloa täällä Haapavedellä, missä nykyään opiskelen Haapaveden Opistolla tieto- ja kirjastopalvelujen koulutusohjelmassa, niin en paljoakaan poikkea alkuperäisestä ajatuksesta jos kirjavinkkausmielessä laitan näitä arvosteluja samaan blogiin.

Totuuskuutio on tulevaisuusdystopia jossa on piirteitä sekä Orwellin 1984:stä että Huxleyn Uljas Uusi Maailmasta: toisaalta tavalliset kansalaiset sekä ”menestyjät” kuten päähenkilö Tero Lilja ovat jatkuvan valvonnan alla, toisaalta dystooppisen tulevaisuuden Suomen hallinta perustuu massojen välinpitämättömyyteen. Mutta kyseessä on jotakin muutakin kuin totalitarismin tai sirkushuveilla tyynnyttelyn kritiikkiä ja se, mikä meni pieleen on että tietoa keräävät yritykset saivat liikaa valtaa, vailla rajoittavia lakeja. Voisi katsoa että ns. nettineutraliteetti on kadonnut Totuuskuution maailmasta ja sen sijaan yhteiskuntaa hallitsee suunnilleen samat tahot kuin internettiäkin.

Päähenkilö Tero Lilja työskentelee Celsius-nimisessä yrityksessään, joka jossain määrin muistuttaa Googlea – slogania myöten. Lilja työskentelee yksikössä joka pitää huolen että maksavat asiakkaat saavat oikeuden ”tulla unohdetuiksi” eli Celsiuksen verkkoinfrastruktuuria käyttäen ja muita kikkoja hyödyntäen saadaan epämiellyttävä tieto piiloon (oikeassa maailmassa muuten Goole on taistellut EUn lainsäätäjiä vastaan tuosta unohtamisoikeudesta, eikä sitä tällä haavaa halua vaikka joutuukin sitä tekemään pakosta). Erilaisia henkilökohtaisia laitteita kuten tietokoneita ja älykännyköitä kutsutaan yksinkertaisesti ruuduiksi, ja lähes kaikki autot ovat pelkästään automaattiohjattuja. Rakennus- ja tieinfrastruktuuri on järjestetty jotenkin varsin epärealistiselta kuulostavalta ”kaikilla joilla on vähänkään varaa ovat isoissa kaupungeissa tai niiden välisten teiden varrella, aidatuissa rakennuksissa”. Painotuotteetkin tuntuvat olevan harvinaisuuksia.

Toki Tero sitten joutuu vastoinkäymisiin kun hän alkaa kyseenalaistamaan systeemiä joka on ruokkinut hänet. Tarinan etenemisessä on mukana sähköposteja ja toimittajien juttuja, ja minua ihmetyttää miksi Hesarilla työskentelevä kirjoittaja onnistuu niin huonosti tekemään uskottavan oloisia juttuja toimittajilta. Tarina etenee ihan hyvällä rytmillä loppua lukuunottamatta, viimeiset luvut tuntuvat muita lyhyemmiltä ja niissä hylätään syvällisempi käsittely.

Vaikea tätä on sinällään suositella, mutta toisaalta aiheesta on ehkä vaikeaa löytää muita kaunokirjallisia teoksia varsinkaan suomeksi. Aikana jolloin poliitikkojen medianhallintataidoissa on mitä merkillisimpiä eroja, someen tulee yhä enemmän ”uusia vanhuksia” joille sen tavat ovat vieraat, isot ICT-yhtiöt kuten Apple ottavat uusia aluevaltauksia ja media on murroksessa, tällaisesta teoksesta löytyy jotain muutakin kuin se kerrottu tarina. Kirja kelpaa siis pyöritettäväksi yhteiskunnallisiin pyörittelyihin mutta lukuelämykseksi löytynee hauskempaa, mukaansa tempaavampaa luettavaa.